salarakas

Mihin tämä viikko oikein vierähti? Aika on kummallista. Kalentereilla ja aikatauluilla kuvittelemme hallitsevamme sitä, mutta se vähät välittää. Kulkee vaan. Jättää silmäkulmiin ja suupieliin jälkiä, muuttaa vauvat uhmaikäisiksi ja koululaiset murrosikäisiksi. Hopeiset hapset kiipeävät omien vanhempien ja puolison hiuksiin. Huomaamme yhtäkkiä pitävämme siitä, että saamme tehdä asiat niin kuin olemme aina tottuneet tekemään. 

Aika on minun salarakkaani. Pidän siitä mitä se tekee minulle. Salaa. Enää ei tarvitse tehdä kaikkia virheitä ja etsiä tietämättä mitä on hakemassa. Aikaisemmat suurilta tuntuneet murheet ovat tässä hetkessä kutistuneet pieniksi. Se antaa toivoa myös tämänhetkisten vastoinkäymisten kanssa; eräänä päivänä nekin ovat ratkenneet, laimenneet, kadonneet. Armollisuus itseäni kohtaan antaa tilaa koohottamisen sijaan arjen keveydelle. Aika on myös uhka ja vihollinen. Tässä hetkessä pitäisi saada niin paljon aikaan. Tässä hetkessä on monia mahdollisuuksia, joista pitäisi osata valita ne oikeat. Silmillään ei näe kaikkea, vain sydämellään näkee hyvin. Aika on tehnyt minulle sen, että valitsen aina varman päälle. Yöunet. Perheen, lapseni, ystävät. Ne tärkeimmät.