Olin jo mielessäni kävellyt satoja kertoja suunnitelmiemme kodissa huoneesta toiseen, elänyt arkea siellä ja testannut pohjapiirroksen toimivuutta. Vinskiä hoitaessani ja kotitöitä tehdessäni olen miettinyt kuinka tämä ja tämä toimisi uudessa kodissamme. Olin hylännyt nykyisessä kodissa epäkäytännöllisiksi todetut ratkaisut ja hionut jokaisen neliömetrin suunnitelmissani. Istuin tänään tyhjän paperin eteen ja ryhdyin hahmottelemaan uusia seinien paikkoja. Kolmen tunnin luonnostelun jälkeen paperi on edelleen tyhjä. Tai siis täynnä typeriä käytäviä ja vääränmuotoisia huoneita. Kiukuttelen piirroksilleni, en tosiaankaan jaksa lähteä alakertaan kodinhoitohuoneeseen hoitamaan pyykkejä ja mistä minä nyt tulen sisälle kuraisilla kumppareillani. Olen jo kerran ratkaissut nämä ongelmat!

Päätin lähestyä ongelmaa kuvien kautta. Katselemalla kattojen suuntia, seinien mittasuhteita, ikkunoiden kokoja ja tilojen sijoittumista kymmenissä netistä löytämissäni rinnetaloissa, alkoi omat toiveet hahmottua uudelleen. Jälleen minut valtaa kuitenkin outo epäusko: Onko tämä oikeasti tapahtumassa? Sama tunne hiipi minuun eilen tontilla seisoessani sahanpurun tuoksussa, vienon tuulen soitellessa tulevan etupihamme puunlatvojen kannelta. Olemme kaataneet hulvattoman aukon keskelle metsää, jonne ei tule tietä, sähköä, vettä eikä viemäriä. Projekti on peruuttamattomasti käynnissä, vaikka mitään ei ole vielä selvillä. Paitsi se, että meillä on pankista lainalupaus.

Isin eväät unohtuu eteisen pöydälle ja äiti istuu paljon koneella. Meidän perheen kuulumisenvaihdot kuulostavat nykyään tältä: Onkos se tieasia jo selvinnyt, kuka sitä tulee kaivamaan? Entäs se p***apumppu? Löysin tänään yhden mielenkiintoisen vaihtoehdon alakerran kivimateriaaliatoimittajaksi.. Joo hyvä, ja minä sain sovittua sähköjen vetämisestä tontille.

Uusi alku, uudet kujeet. Olen alkanut tänään kerätä kuvia arkkitehtitapaamista varten. Vaikka sanakin on kyllä hallussa, niin kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tarvitaan oikeanlainen tunne, tässä kodissa haluan asua.