Meillä on joka iltapäivä treffit jonkun tahon kanssa: pankki, talotoimittaja, kiinteistövälittäjä... ja jollei mitään sovittua ole, niin ajamme jonnekin talonäytökseen. Iltaisin, kun saamme Vinskin nukkumaan, piirrämme piirrämme piirrämme. Ruudut paperilla muuttuvat huoneiksi, kävelemme mielessämme niissä ja hylkäämme piirrokset yksitellen jokaisen.
Tänä aamuna projektimme intensiivisyys valkeni minulle keittiössä odottavan näkymän kautta. Vaikka luopumisprosessi nykyisestä kodistamme on tunnetasolla kesken, on käytännöllinen minäni jo aivan valmis muuttamaan pienempään, helpommin hallittavaan asuntoon lähemmäksi Ruskoa.
Arki rullaa eteenpäin kauniina. Vinskin päivittäisten kehitysaskelten myötä tajuan ajan rajallisuuden ja hetkien haurauden. Vinski ei enää koskaan ole se pieni, joka elää äidin sylin lämmöstä ja tuoksusta, vaan on jo matkalla oppimaan maailmaa ja löytämään oman paikkansa. Ajattelen aikaa vuosi taaksepäin, kun Vinski oli juuri syntynyt ja sitä kuinka sitoutunut olin pienen vastasyntyneen hoivaamiseen. Löydän jotain yhtäläisyyksiä tästä hetkestä. Samalla rakkaudella, kärsivällisyydellä ja paneutuneisuudella kannan taloprojektiamme "rintarepussani" kaikkialle, koko ajan. Hassua miten taloprojektimme käynnistyminen herättää minussa samankaltaisia tunteita kuin vastasyntyneen hoitaminen - en haluaisi jättää sitä hetkeksikään.
Nostan paperit nippuun pöydälle ja suljen tietokoneen, haluan Vinskin muistavan minut äitinä, joka lukee kirjoja ja rakentaa palikoilla. Alitajunta jatkakoon talosuunnittelua, sillä vauvantuoksu on katoava luonnonvara.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti