Minun elämästäni taistelua tekee aika ajoin vaikea migreeni. Tällä erää kolmatta päivää kärsin sydämenlyöntien tahtiin jyskyttävästä päänsärystä. Kaikki tuoksut saavat voimaan pahoin, äänet viiltävät niin, että jalat lähtevät alta, suuhuni en voi laittaa mitään, sillä leipäkin tuntuu terävältä, valot viiltelevät silmiäni kuin puukot. Hiiviskelen paikasta toiseen, koska askeleiden tömähdys tuntuu siltä kuin pääni räjähtäisi. Hoidan arjen rutiinit kuin kone, mutta teen vain kaikkein välttämättömimmän. Lasken tunteja helpotukseen; tänään on neljäs ilta menossa tätä tuskaa, kolme kokonaista vuorokautta takana. Jos vielä kestän huomisen päivän, niin sunnuntaina tai ehkä viimeistään maanantaina kipu helpottaa. Kivun loppumisen jälkeen on usein viikon verran sellainen olo kuin joku olisi käyttänyt päätäni jalkapallona. En pysty keskittymään ja väsymys tekee minut poissaolevaksi.
Tällaisina päivinä elämä näyttää katkeran kauniilta. Joltakin minulta saavuttamattomissa olevalta. Katson maailmaa ulkopuolisen silmin, en oikein ole tässä. Olen panttivanki, katson omaa elämääni kädet sidottuna ja odotan vapautumistani. Herra Foo on varmaan vienyt taloprojektiamme eteenpäin tänäänkin ja hoiti myös tämän viikonlopun kakkutilaukset yksin.
Kotikaupungistani Pohojammaalta on pienen ajan sisällä kantautunut kaksi erittäin surullista uutista. Monen ihmisen elämä tulee olemaan pitkään sinnittelyä, tuskaa, ikävää, menetyksen läpikäymistä ja vähittäistä hyväksymistä. Vaikka olen omassa elämässäni harmissani migreenin takia peruuntuneista tapaamisista ja katkera epäinhimillisestä kivusta ja sietämättömästä olotilasta, jota joudun sietämään, en voi muuta kuin olla onnellinen, että tämä tuska kuitenkin menee suhteellisen nopeasti ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti